Alkuihmiset ja loppuihmiset
Keskiviikkona oltiin pihalla, nimittäin Otavan perinteisissä pihajuhlissa avaamassa kirjasyksyä. Keskustelimme illan aikana kirjoittajakuomien kanssa muun muassa siitä, miten paljon vaikeampaa on luoda henkilöhahmo, jos sillä on esikuvansa todellisuudessa. Vaikka hahmo irtoaa nopeasti esikuvastaan, on sitä vaikeampi rakentaa vapaasti jos se on saanut alkunsa jostakusta todellisesta tyypistä. Esikuva ikään kuin kummittelee taustalla ja asettaa rajoitteita fiktiolle. Osa kirjoittajista ei halua kirjoittaa edes etäisesti todellisuudesta ammentavia hahmoja vaan pitää todellisuuden ja fiktion kategorisesti erillään.
Usein on vieläpä niin, että todellisuuden sattumukset kuulostavat fiktiossa epäuskottavilta. Todellisuus toimii huonosti fiktiossa, vaikka kaunokirjallisuuden tavoitteena onkin sanoa jotain todellista maailmasta kuvittelun keinoin. Kirjoitan uudessa Reginassa (5/13) kolumnissani samasta aiheesta otsikolla Valehtelun ammattilainen.
Eräässä toisessa keskustelussa vaihdoimme kokemuksia siitä, kirjoittaako tekstin ikään kuin lopusta käsin vai niin, että loppua ei tiedä kirjoittaessa vielä itsekään. Osa kirjoittajista on sitä koulukuntaa, jonka on ennen tarinalle ryhtymistä tiedettävä miten se päättyy. Heihin kuuluu muuten myös John Irving, joka on sanonut haluavansa tietää kaiken tarinasta ennen kuin alkaa kirjoittaa sitä. Loppu tulee ensimmäisenä, sitten henkilöhahmot. Irving perustelee tätä sillä, että alku on aina muutettavissa mutta loppu on se, jota kohti kirjoittaa.
Osalla taas ei ole kirjoittamisen aikana kuin aavistus siitä, mitä lopussa tapahtuu. Jonkinlainen tekstin sanelema päämäärähän jokaisella tekstillä on. Itse kuulun jälkimmäiseen koulukuntaan. Ajattelen, että elämässä ei tule loppuratkaisuja, ne ovat siksi mahdollisia vain romaaneissa. Loppu on pikemminkin jonkinlainen tunnekokemus siitä, että kaikella sittenkin on tarkoituksensa. Ja samalla selitys sille, miksi kaiken piti tulla kirjoitetuksi.
Joku otti illan edetessä puheeksi myös netissä jylläävän salaliittoteorian, jonka mukaan kirjailijaksi päästäkseen pitää olla toimittaja, nuori, nainen, kaunis ja rohkea sekä tuntea oikeat ihmiset. Kaikkihan sen tietävät! Ainakin nyt.
Huomenna lähden Tampereelle Työväenkirjallisuuden tapahtumaan, jossa osallistun Seppo Puttosen vetämään Pätkärunoilijoita ja mediahuoria -keskustelupaneeliin. Tarkoituksena on pohtia muuttuvaa nykytyötä ja sitä, miten tähän on tultu. Tuntuu siltä, että yhteiskunnallisuutta pidetään nykyään tarkoitushakuisesti 1970-lukulaisena ja tylsänä. Rakenteelliset ongelmat, kuten nyt vaikka pätkätyöläisyys ja pakkoyrittäjyys, halutaan nähdä vain yksilön omina ongelmina, jotka ovat ratkaistavissa positiivisella ajattelulla.
Uudesta romaanistani voisi teemaan sopivasti sanoa sen verran, että se voisi olla eräänlainen Mediahuoran esihistoria, vaikka käytänkin siinä toisenlaisia kielellisiä ja kerronnallisia keinoja kuin esikoisessa. Tarina lähtee liikkeelle 1900-luvun alussa, toisessa aikatasossa eletään nykyaikaa. On sanottu, että jokaisella kirjoittajalla on jokin teema, jota hän toistaa sitkeästi tuotannossaan. Minulla se voisi olla kysymys siitä, miten nykyhetkeen on oikein tultu. Mistä kaikki oikein alkoi? Lopusta kun ei voi tietää. Nyt pitää siis virittäytyä vielä esikoisen tunnelmiin.
