Karhu on lähtenyt pesästä
Karhunpesä ilmestyy virallisesti keskiviikkona 12.3., mutta se oli saapunut jo Otavan omaan kirjakauppaan. Sain siis tänään ensi kertaa itsekin pidellä sitä käsissäni. Se on aina yhtä juhlava, jopa harras hetki. Vuosien työ saa muotonsa esineenä, joka on yhtä aikaa kokonainen maailma. Toivon, että luomani maailma välittyy lukijalle yhtä vahvana kuin sen itse koen.
Esikoisromaanini Mediahuoran (Otava) julkaisemisesta on huomenna päivälleen kaksi vuotta. On klisee verrata kirjan julkaisemista lapsen syntymään, mutta siihen se kuitenkin helposti vertautuu. H-hetkeä pelkää kuin synnytystä siksi, että sen jälkeen kun tekstin on lähettänyt maailmalle, ei itse enää pysty vaikuttamaan siihen mitä sille tapahtuu.
Tällä kertaa jännitän ehkä vielä enemmän kuin esikoisen kohdalla. Esikoisen kohdalla en oikein tiennyt, mihin pitäisi varautua. Karhunpesän aihepiiri on myös toisella, syvemmällä tavalla henkilökohtaisempi. Ymmärrän hyvin kirjailijoita, jotka kertovat odottavansa postiluukun alla aamun lehteä, jossa mahdollisesti on oman romaanin kritiikki. Olen itsekin varautunut unettomaan yöhön ennen kirjan virallista julkaisupäivää. Mieheni on valmistellut minua saksimalla Kuukausiliitteen Malmbergin jutusta (1.2., Sata vuotta sitten sodat oli sodittu) irti kohdan, jossa Sibelius on ”saatanan melankolinen” saatuaan murskakritiikin neljännestä sinfoniastaan, jota luonnehdittiin muun muassa ”surulliseksi epäonnistumiseksi” ja ”sietämättömän modernistiseksi”.
Yhtä aikaa tunnen intoa siitä, että pian Karhunpesä on lukijan käsissä. Karhunpesä on romaani, jonka olen aina halunnut kirjoittaa. Se on ollut minulle kuin lapsuuden metsä, jonka poluilla olen etsinyt tarinalle oikeaa muotoa. Halusin kirjoittaa sodasta ja sen jättämistä jäljistä, sillä sota vaikutti minuun sitäkin kautta, että se varjosti vanhempieni sukupolven lapsuutta. Mummini isä katosi Venäjälle sisällissodan jälkeen eikä mummu koskaan puhunut hänestä. Mietin, miltä mummusta mahtoi tuntua talvisodan kynnyksellä, kun hänen piti hyvästellä vielä rintamalle lähtevä miehensäkin, pienten poikiensa isä?
Moni sodasta hengissä palannut mies kuoli sen jälkeen ”keuhkotautiin” tai johonkin muuhun epämääräiseen vaivaan. Menetyksistä ei silti ollut lupa puhua ääneen. Karhunpesässä vaikeneminen ja syyllisyys siirtyvät sukupolvelta toiselle.
Monelle tarinan henkilöistä on olemassa esikuva todellisuudessa, mutta romaanissa tarinat ja henkilöt suodattuvat mielikuvitukseni läpi ja itsenäistyvät omiksi tyypeikseen. Niin ankaria kuin jotkin romaanin kohtaloista ovatkin, ne ovat totta.
Olen Karhunpesää kirjoittaessani pohtinut paljon sitä, mikä on koti. Sotaretoriikka vaati kansalta uhria isänmaan vuoksi. Miehet olivat rintamalla puolustamassa kotia.
Karhunpesän vanhemman sukupolven naisista osa on joutunut jättämään kotinsa sodan takia, osan oli lähdettävä maailmalle lähes lapsena leivän perässä. Karhunpesän nykyajassa elävä päähenkilö Matalena puolestaan on paennut menneisyyttään päättymättömällä ulkomaanmatkalla.
Carlos Fuentes kirjoittaa romaanissaan Vanha gringo, että unelma kotiin palaamisesta on yksi ihmiskunnan vanhimmista myyteistä. Se on kuitenkin mahdoton toteuttaa, sillä vaikka paikka ja ihmiset olisivat samat, ne eivät ole entisensä. Fuentesin mukaan muisti on ihmisen ainoa todellinen koti. Niin minäkin uskon. Siksi kirjoitan.
