Kirjoittamattomat maailmat
Tarinaan sisään pääseminen on kirjoittajalle kuin Narnian oven etsimistä. Tietää, että siellä jossain maailma odottaa, mutta miten sinne löytäisi ? Usein matkalla joutuu eksymään monta kertaa.
Osa kirjoittajista tietää jo ensimmäisen sanan naputellessaan, mitä tarinassa tulee tapahtumaan. He miettivät kaiken valmiiksi päässään ennen kirjoittamaan ryhtymistä, ja kirjoittavat sitten kaiken paperille lyhyessä ajassa.
Osalle kirjoittajista tarinan lopun tietäminen etukäteen on tärkeintä. Heille loppu syntyy ensimmäisenä, sitten vasta itse tarina.
Sitten on niitä, jotka kirjoittavat hitaasti mutta valmista tekstiä. Heille ajatus siitä, että kirjoittaisi mitä nyt milloinkin mieleen sattuu juolahtamaan, on ahdistava. Tarinan kaikki yksityiskohdat eivät välttämättä ole heillekään selvillä kirjoittaessa, mutta he punovat ne valmiiksi sana sanalta.
Ja sitten on niitä, joilla on kirjoittamaan ryhtyessään mielessään vain jokin teema tai henkilö, jonka ympärille he ryhtyvät tarinaa rakentamaan. Heille kirjoittaminen on tapa ajatella. Lopullisen muotonsa teksti saa vasta lukuisten editointikierrosten jälkeen.
Itse kuulun viimeisenä mainittuun koulukuntaan. Kun ajattelen omia tekstejäni jälkikäteen, on mahdotonta sanoa, mistä ja milloin ne loppujen lopuksi syntyivät. Mielessäni on aluksi vain jokin teema, joka ei jätä minua rauhaan. Sitten sille pitää löytää oikea näyttämöllistäminen.
Ensin mielessä on vain joitakin avainkohtauksia, joita kohti kirjoitan.
Esimerkiksi Mediahuora sai alkunsa nimestään. Kirjoitin aluksi monologimuotoista tekstiä vailla sen tarkempaa juonisuunnitelmaa. Aika pian vaihdoin hän-kerrontaan ja Maria Vartiainen syntyi. Jorma Tikka tuli mukaan myöhemmin, sillä Marian umpinainen maailma kaipasi ristivalotusta. Tarinaan kasaantui kuitenkin niin paljon vastuuta ja syyllisyyttä, jota kukaan ei ottanut kantaakseen, että viimeisenä syntyi ammattisyntipukki Kolehmainen.
Keväällä julkaistavaa toista romaania olen kirjoittanut niin kauan, etten edes muista milloin aloitin. Osa sen henkilöistä on elänyt mielessäni ja tekstin eri versioissa vuosien ajan.
Kun tarinan salaisen oven on löytänyt, pitää vielä löytää oikeat sanat. Tärkeintä on löytää juuri tätä tarinaa palveleva kertoja ja kerrontatapa. Kun se löytyy, teksti alkaa syntyä kuin itsestään. Usein se löytyy yrityksen ja erehdyksen kautta. On aloitettava monesta eri kohdasta tarinaa. On kokeiltava erilaisia aikamuotoja. On vaihdettava päähenkilöä ja näkökulmia. Entä jos tarina tapahtuikin sata vuotta sitten?
Ja sitten yhtäkkiä huomaakin olevansa sisällä. Tarinan maailmaa syntyy ja siirtyy paperille yhtä aikaa. Osa siitä on ikään kuin valmiina odottamassa, osa tulee yllätyksenä itsellekin.
Luin joskus kirjan, jonka päähenkilö kirjoitti kirjaa. Siinä kirjassa. Metodi oli mielenkiintoinen: hän ”meni” tarinansa henkilöiden kotiin, ikään kuin näkymättömyysviitta yllään, ja tarkkaili, mitä he tekivät. Ja kirjoitti sitten siitä. Mielestäni kirjoittaminen on parhaimmillaan juuri tuota. (Näin pöytälaatikkokirjoittajan kokemuksella.) Silloin tarina on tullut eläväksi, kun kaikkea ei tarvitse ”keksiä”.