Myyttinen karhu

Ikivanhan tarinan mukaan karhu syntyi taivaassa, josta se laskeutui maan päälle, sai surmansa ja nousi takaisin taivaskotiinsa.

Karhu on metsän valtias, itse metsä. Ennen vanhaan talviunta nukkuvaa karhua ei saanut surmata pesäänsä vaan se piti ensin herättää, sillä muutoin karhun sielu voisi jäädä harhailemaan. Karhunkaadon jälkeen sen kallo oli ripustettava Karhunkallopuuhun ja katse suunnattava auringonnousuun, jotta se löytäisi tiensä takaisin Ison Karhun tähdistöön.

Karhun on uskottu olevan taivaallista alkuperää siinä missä Väinämöisenkin. Kalevalassa karhu syntyy ilmojen immen veteen heittämistä villoista. Karhua on pidetty pyhänä eläimenä eikä sen nimeä ole ollut lupa lausua ääneen, vaan siitä on käytetty kiertoilmauksia kuten kontio tai otso.

Eräs karhutarinoista kertoo naisesta, joka nai karhun. Tarinan eri muunnelmia tavataan Siperiasta Pohjois-Amerikkaan. Karhu viekoittelee miehen hahmossa naisen metsään ja tämä synnyttää kontiolle lapsen. Lopulta naisen veljet tappavat karhun.

Karhunpesä on romaanissani paitsi konkreettinen paikka, myös myyttinen alkukoti. Karhunpesässä ihminen on sekä turvassa että ansassa. Miehet jahtaavat karhua talvisin metsässä. Se on sekä vihollinen että kantaisä.

Karhun aika metsässä on päättymässä ja sen on vetäydyttävä yhä syvemmälle metsään niin kuin vanhojen jumalien. Karhusta tulee pelätty villieläin, poliittinen symboli, huumattu sirkuskarhu ja kastroitu lemmikki.

Meksikolaiskirjailija Carlos Fuentes kirjoittaa Vanhassa gringossa, että koti on yhtä kuin muisti. Minun kotini on muistoissa ja tarinoissa. Siksi halusin käyttää vanhoja suomalais-ugrilaisia metsään liittyviä myyttejä yhtenä romaanini rakennusaineena.

Lähteet: Robert E. Bieder: Pieni karhukirja, Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo: Puiden kansa, Matti Sarmela: Suomen perinneatlas.