Kirjoitettu aika
Kirjoittamisessa tulee vaihe, jossa tekstin lopullinen määränpää nousee esiin horisontista päivien, kuukausien ja vuosien ulapalla olon jälkeen. Nyt 110 000 sanan jälkeen alan olla melkein perillä.
Sen tietää muun muassa siitä, että tekstin eri aikakerrokset alkavat resonoida toistensa kanssa ja tuntuu siltä, että tekstin erilliset elementit muodostavat yhdessä kokonaisuuden, joka on osiaan isompi. Teksti on matkan varrella tullut myös niin tutuksi, että repliikit ja sanavalinnat muistaa lähes ulkoa. Toisinaan jotain yksittäistä lausetta herää korjaamaan keskellä yötä.
Olo on yhtä aikaa riemukas ja haikea. Pitäisi sanoa hyvästit fiktiivisen maailman paikoille ja ihmisille, joiden parissa on tehnyt päivittäin töitä viime vuodet.
Niska ja hartiat menevät kirjoittamisurakan loppumetreillä jumiin jo lyhyenkin koneen edessä istumisen jälkeen, silmäkulmassa väpättää sitkeä elohiiri. Tankkaan kahvia, riisikakkuja, särkylääkkeitä ja kivennäisvettä. Kirjoituskierroksen jälkeen on niin väsynyt, että voisi nukkua vuorokauden. Unet villiintyvät. Viime yönä siivosin unessa ullakkoa ja näin taas kolme vuotta sitten kuolleen mummuni. Ehkä se kertoo siitä, että irtipäästämisprosessi on alkanut myös alitajunnassa.
Ajatukset alkavat pyöriä tekstin vastaanotossa. Olenko onnistunut saamaan noihin 110 000 sanaan edes jotain siitä, mitä halusin sanoa? Miten lukija kokee tekstin? Onko se sittenkin aivan surkea? Vai loistava? Riittävän hyvä? Minäkö sen kirjoitin? Olen kuullut huhuja kirjoittajista, jotka vaativat painokoneiden pysäyttämistä vielä kun teos on jo mennyt painoon. Toisaalta ei malttaisi millään odottaa kirjan julkaisuhetkeä. Vasta sitten se on vihdoin minusta irrallinen ja itsenäinen ja alkaa elää omaa elämäänsä.
Teksti on lapsi, joka on ollut pitkään olemassa vain minulle – ja tietysti kätilönä toimivalle kustannustoimittajalle.
Kun vaihdamme kirjailijaystäväni kanssa kuulumisia, puhumme tekstistä kuin itsepäisestä lapsesta. Kun ei se vieläkään suostu tottelemaan! Oletko sä kokeilut sille minäkerrontaa? Mä muista tuon vaiheen, meillä auttoi vaan aikamuodon vaihtaminen…
Yhtenä päivänä olemme maanisessa onnentilassa, seuraavana lopen kyllästyneitä lapsen temppuiluun.
Toisen romaanini laskettu aika on keväällä. Vielä on siis päiviä laskurissa jäljellä. Olen jo nähnyt sen kannet. Se tuntui samalta kuin esikoisenkin kohdalla: siltä kuin näkisi oman lapsensa ultrassa ensi kertaa. Vähän epätodelliselta, mutta silti jo hyvin konkreettiselta. Teksti on ollut minulle tähän asti olemassa rajoiltaan häilyvänä, hiljalleen tarkentuvana maailmana, mutta kannet tekevät sen todelliseksi. H-hetken lähestyessä fiktiivinen maailma alkaa ikään kuin sementoitua paikalleen.
Vielä hetken ajan teksti on vain minun lapseni, on aika antaa sille viimeiset eväät maailmaa varten ja kerrata kaikki yhdessä koettu vielä kerran. Ja lopulta päästää se käsistään ja sanoa:
Olen kirjoittanut sinua niin hyvin kuin olen pystynyt.
