Ra(u)haton kirjailija
Haaveiletko kirjailijan ammatista? Jos vain pystyt, lopeta.
Kirjoittaminen on osa minua, tapa olla maailmassa, ja siihen liittyvät ihmiset ihania. Mutta ammattina kirjailijuus tarkoittaa jatkuvaa taloudellisessa epävarmuudessa elämistä ja arvottomuuden tunnetta. Se, pystyykö kirjoittamisellaan elämään riippuu seikoista, joihin ei voi itse mitenkään vaikuttaa, kuten esimerkiksi siitä, kuka sattuu teoksen maan ainoassa isossa lehdessä arvostelemaan ja pääseekö se kirjapalkintoraatien suosikiksi.
Kirjailijan tekijänoikeuspalkkinoina saamat vuosiansiot ovat keskimäärin noin 2000 euroa, siis saman verran kuin keskivertopalkansaaja tienaa kuussa. Vaikka teos myisi tavallista paremmin, ei monen vuoden työstä nettoa kuin muutaman kuukauden liksan verran. Se taas tarkoittaa nöyryyttävää riippuvuutta apurahoista, joiden jakoperusteista ei tiedä kukaan.
Tätä perustellaan usein sillä, että Hei, kirjailijahan saa tehdä työtä, jota rakastaa. Mutta miksi siitä pitää rangaista taloudellisella epävarmuudella? Kirjailija tekee joka tapauksessa työtään virkamiesmäisesti kahdeksasta neljään (ja usein myös iltaisin ja öisin), oli rahoitusta tai ei, koska kirjoittaminen valitsee ihmisen eikä toisinpäin.
Kirjallisuutta pidetään yhtenä kulttuurin ja identiteetin tärkeimpänä rakennuspuuna. Kirjailijantyön arvostuksessa se ei kuitenkaan näy millään tavalla. Suomi on pullollaan kirjoituspiirejä ja opistoja, joissa kaikki haaveilevat julkaisemisesta ja kuvittelevat, että se muuttaa jotakin. Kirjailijan elämä näyttäytyy glorifioituna ja tavoittelemisen arvoisena. Sitä se toki onkin, mutta vain itse kirjoittamisen takia. Ja kirjoittaminen pysyy aina samana yksinäisenä puurtamisena, julkaisi tai ei.
Etenkin alkuvuosi on kirjailijoille usein vaikeaa aikaa. Edellisvuoden apurahapätkät on jo käytetty ja eteenpäin kitkutellaan vipatun rahan turvin. Taas tänään moni kirjailija joutuu miettimään Suomen Kulttuurirahastolta kielteisen apurahapäätösen saatuaan, että millä sitä oikein elää ja kirjoittaa tulevat kuukaudet. Käytännössä se tarkoittaa eräänlaista karenssia, korvauksetonta työttömyyttä. Kirjailija ei nimittäin käytä rahoja mihinkään ylimääräiseen luksukseen, vaan ne tarvitaan ihan vaan elämiseen luovan työn aikana. Apurahat eivät yleensä myöskään yksin riitä elämiseen, vaan kirjailija tekee niiden ohessa monenlaisia sivutöitä. Apuarahat mahdollistavat silti itse päätyöhön keskittymisen, edes suurimman osan ajasta, ja tuovat siten työrauhan.
Kun apurahahylsyjä satelee, kirjailija valvoo öitä ja miettii, miten maksaa asumiskulut ja laskut sillä koskaan ei voi tietää, kuinka monta rahatonta kuukautta on edessä. Lapsetkin olisi siinä ohessa elätettävä.
Moni joutuu turvautumaan kokonaan sivutöihin ja pistämään kesken olevan kirjoitusprojektinsa pöytälaatikkoon seuraavia apurahapäätöksiä odotellessa. Tilanne on sama kuin jos peruspalkansaajan kuukausipalkka olisi riippuvainen päätöksistä, joita ei perustella.
Kirjailija jatkaa kirjoittamista koska ei muutakaan voi.
Itsehän en ole kirjailija, vasta kirjoitan ja toivon että saan kirjan joskus julkaistuksi. Mutta seuraan alaa erittäin tarkkaan ja ärsyttää lähes joka päivä se, miten ulkokirjallisia ne kriteerit ovat, joiden perusteella jostakin tulee ns. menestyskirjailija ja toisesta ei tule. En sano, että kaikki suosittu kirjallisuus on huonoa, koska se ei ole, mutta paljon hyvää kirjallisuutta jää julkaisematta tai julkaisun jälkeen kokonaan huomiotta, koska syystä tai toisesta sitä ei arvostella Hesarissa tai sen kirjoittajaa ei kutsuta radioon ja telkkariin puhumaan. Liian usein kyse on henkilöbrändäämisestä, ei siitä, että itse teksti olisi hyvä. Jotkut eivät näe tässä mitään väärää, se on kirjallisuuden ominaisuus, mutta minua se ärsyttää ja harmittaa.
Tämän näkee räikeimmin ehkä kokkaus- ja elämäntaitovalmennus(?)kirjoissa. Jos on telkkarista tuttu tai entnen kilpaurheilija, on se jo valmis pääsylippu kustannussopimukseen. Kustantajan mielestä se on varma nakki, sillä entisen olympiaurheilijan nimellä kirja tulee saamaan julkisuutta.
Mutta että mistä kirjailija saisi elantonsa? Osa ehkä tienaa paljonkin kolumneilla, mutta silloin sitä ollaan Jari Tervo tai muu kestohitti ja tunnettu kirjailija. Itse soisin että apurahajärjestelmä(t) toimisi paremmin, vaikkakaan en tiedä miten. Itse en haaveile kirjailijan ammatista, mutta huomaan, että otona kirjoittaminen on täyttä tuskaa ellei mahdotonta. Kenties kirjailijaksi haaveilevan on valittava ammattinsa niin, että sen ohessa pystyy kirjoittamaan? Opettajalla on lyhyet päivät ja pitkät lomat? (Opettajat tietenkin kavahtavat tällaista yleistystä). Tiedän erään kirjailijan, joka on hankkiutunut valvontatöihin, joissa pystyy kirjoittamaan samalla kun on töissä.
En tiedä. Kirjailijan osa on nälkätaiteilijan. Ellei sitten jotenkin onnistu tuotteistamaan itseään telkkariohjelmien kestokasvoksi. Tosin kai sekin työstä käy.
Laiha lohtu, mutta: tsemppiä. Toivottavasti jaksat tehdä arvokasta kirjailijan työtäsi jatkossakin. Itse elän lukemisesta 🙂