Sanaton suru
Jäin Ateneumin Sibelius-näyttelyssä katselemaan Oscar Parviaisen Rukous -maalausta, jonka hän lahjoitti ystävälleen Sibeliukselle. Taulu kuvaa lapsen kuolemaa ja tämän vuoteen äärelle polvistunutta äitiä. Taustalla erottuu kätensä ristinyt luuranko. Maalaus oli Sibeliukselle tärkeä siksikin, että perhe menetti yhden tyttäristään, Kirstin, vuonna 1900.
Säveltäjä piti taulua flyygelinsä takana, jotta näki sen aina soittaessaan. Ainolan kokokelmiin kuuluvaa taulua pääsee katsomaan täällä: http://www.ateneum.fi/fi/melankolia
Mietin Rukousta katsoessani, miten vähän suremiseen liittyviä rituaaleja ja tapoja meillä enää on jäljellä. Olen harrastanut viime aikoina sukututkimusta. Sen parissa näkee hyvin konkreettisesti, miten yleistä lapsikuolleisuus oli vielä 1900-luvun alussa. Lapsen kuolema on kohdannut lähes jokaista tutkimaani perhettä. Yleisimpiä ovat imeväisikäisten ja pikkulapsien kuolemat. Myös tuberkuloosi oli yleinen kuolinsyy niin lapsilla kuin aikuisilla.
Ennen ihmisten oli vaikea ylipäätään antaa itselleen lupaa kiintyä lapseen, koska kuolema saattoi korjata sen mukaansa koska tahansa.
Suru pysyy samana vuosisadasta toiseen. Sille ei kiireisessä ja tehokkuusajattelulle perustuvassa elämänrytmissä tunnu vain olevan enää tilaa eikä aikaa. Omaisensa menettäneen oletetaan jatkavan elämäänsä eteenpäin heti kun hautausmaanportit tämän takana sulkeutuvat. Esikoiskirjailija Liisa Rinne kuvaa surua hyvin Odotus-romaanissaan: ”Niin, ihmisestä jäi kovin vähän täällä oleville. Vain paikantamatonta surua, jonka kanssa täytyi koettaa tulla toimeen.”
Suru on poissaoloa. Se ikään kuin täyttää kaikki vainajan jälkeensä jättämät esineet ja paikat, joissa häntä ei enää ole. Poissaolo saattaa olla lähes käsinkosketeltavaa. Vanha kansa uskoi, että vainajat saattoivat jäädä elävien ja kuolevien väliselle jättömaalle vaeltelemaan, etenkin jos näillä oli jäänyt selvittämättömiä asioita elävien kanssa.
Joan Didion kuvaa kirjassaan Maagisen ajattelun aika tyttärensä ja miehensä kuolemaa seurannutta suruvuottaan. Surutyötä tehdessään vainajasta on luovuttava vähä vähältä. Didion ei esimerkiksi voinut pitkiin aikoihin ajaa samoja reittejä, joita hän oli tottunut ajamaan miehensä kanssa. Suru ei ole aina mitään ylevää riutumista, vaan joskus se voi olla myös raivoa poismennyttä ja koko maailmaa kohtaan.
Suruja on monenlaisia eikä niille kaikille ole olemassa edes sanoja. Karhunpesä-romaanissani Alma ei voi surra kadonnutta isäänsä, koska valkoisessa Suomessa sellainen ei ollut soveliasta. Hän alkoi kysellä isästään vasta kuolinvuoteellaan, joka on samalla romaanin avauskohtaus. Koteloituneet surut siirtyivät sotien jälkeen sukupolvelta toiselle.
Surra voi myös sitä, mitä ei koskaan ollut olemassa. Missä on surun aika ja paikka lapsettomuudesta kärsiville, keskenmenon kokeneelle tai kuolleena syntyneen lapsen vanhemmille?
Parviaisen taulua katsoessani tuntui kuin aikahorisontti olisi laajentunut sadoilla vuosilla. Saman tunteen kohtaa toisinaan vanhoista kirkonkirjoista sukulaistensa tietoja löytäessään. Tie syntymästä kuolemaan näyttäytyy niissä vain muutaman rivin mittaisena. Edellisten sukupolvien jäljillä kulkiessa tajuaa myös sen, että on itsekin vain yksi lenkki sukupolvien ketjussa.
Länsimaiseen, yksilökeskeiseen ajatteluun sisältyy rivienväliin kätketty oletus siitä, että meidän aikamme ei lopu koskaan eikä kuolema siten kosketa meitä. Ehkä vanhustenhoidon nykyinen alennustila selittyy taipumuksellamme vältellä kuolemaa ja kaikkea vanhenemiseen ja luopumiseen liittyvää. Me emme halua ajatella koko asiaa ennen kuin on pakko. Totuus vanhustenhoidon tilasta paljastuu usein vasta sitten, kun sen kanssa joutuu itse tekemisiin esimerkiksi omien vanhempien ikääntyessä ja sairastuessa.
Ei kuolemalla tarvitse synkistellä, mutta ehkä elämän rajallisuuden sisäistäminen saisi meidät arvostamaan elämää enemmän, sekä omaa että muiden. Kun astuin Ateneumista ulos räntäsateeseen ja ruuhkaan Parviaisen maalaus mielessäni, tuntui kuin olisin hetken ajan ollut kosketuksissa omaan, sanojen tavoittamattomiin painuneeseen suruuni.
