Sota yksilön tragediana
”Inhimillisyydestä, tietenkin. Koska olet hänen ystävänsä niin kuin sanot. Silloin tähtäät tarkasti, jotta hänen ei tarvitse kärsiä.” Ralf Rothmannin Kuolema keväällä (Atena) on vaikuttava romaani toisen maailmasodan loppuvaiheista ja 17-vuotiaista ystävyksistä, jotka pakkovärvätään sodan loppuvaiheessa SS-joukkoihin. Rothmann kuvaa sodan kauhuja ja mielipuolisuutta yksilön näkökulmasta, yksityiskohtien kautta. Sodan rumuus korostuu sitä ympäröivää, itseensä käpertynyttä luontoa ja sen hiljaisuutta vasten. Panssarivaunujen mylläämien peltojen ja pommien rikkirepimän kylän ympärillä linnut rakentavat pesiään ja vuodenajat jatkavat kulkuaan.
Slavenka Drakulic on sanonut, että sota on tragedia, joka tapahtuu yksilölle. Sitä on alettu myös kirjallisuudessa ja historiantutkimuksessa käsitellä sellaisena kansallisen kertomuksen sijasta.
Kustannusyhtiö Atenalta ilmestyi viime vuonna suomeksi myös Audrey Mageen Sopimus, joka kuvaa niin ikään toista maailmansotaa tavallisten saksalaisten ja rivisotilaan näkökulmasta. Se kertoo niistä pienistä valinnoista ja valitsematta jättämisistä, jotka lopulta johtavat äärimmäiseen julmuuteen ja pahuuteen. Magee vieraili Suomessa Sopimuksen ilmestyttyä. Sain kunnian haastatella häntä. Magee sanoi romaanistaan jotakuinkin näin:
”Ihmiset haluavat olla osa sisäryhmää. Konfliktitilanteessa suurin osa pitää matalaa profiilia, kun taas osa yrittää kylmästi hyötyä tilanteesta.
Esimerkiksi kiusaamistilanteissa ratkaisevassa roolissa ovat usein ne, jotka vain seuraavat tapahtumia sivusta. He nimittäin mahdollistavat kiusaamisen. Onkin kiinnostavaa, mikä saa osan ihmisistä asettumaan ryhmää vastaan ja puuttumaan tilanteeseen.
Ihmiset, jotka todistavat pahoja tekoja puuttumatta niihin, eivät pidä itseään yleensä syyllisenä tapahtumiin. Mikä saa aikaan vaikenemisemme? Onko se auktoriteetin pelko? Vai pelkäämmekö, että meidät nähdään ongelmanaiheuttajana jos puutumme tilanteeseen? Jos opetat lapsellesi, että vääryyksiin pitää puuttua, opetat hänet samalla ulkopuoliseksi, ja se on vaikea rooli. Voiko järjestelmä rakentua itsenäisesti ajattelevista yksilöistä?”
Kun Karhunpesä-romaanini ilmestyi, kiersimme historioitsija Samu Nyströmin kanssa kirjastoissa puhumassa Suomen sisällissodan jokapäiväisestä hyvyydestä ja pahuudesta.
Kriisiajan jokapäiväisiä hyviä tekoja edustivat esimerkiksi kaupunkilaisten ja naapurusten pienet teot toisten auttamiseksi. Kriisiaika mittaa ihmisen sisäänrakennetun moraalin. Toisista tilaisuus teki varkaan, toisista tappajan ja joistakin pelastajan. Ensin piiloteltiin valkoisia, sitten punaisia. Naapurin piilottelija otti myös henkilökohtaisen riskin.
Toiminnan motiivit eivät usein olleet ideologisia tai poliittisia vaan henkilökohtaisia. Karhunpesän yhtenä näyttämönä toimivassa järvi-Suomessa vallankumouksesta ei olla koskaan kuultukaan. Sisällissodan ulottuessa sinnekin yhteisön pinnanalaiset kaunat nousevat pintaan. Mykkä, vanhalle kalastajalle naitettu Olga yrittää pelastaa rakastettunsa kohtalokkailla seurauksilla.
Traumat syntyvät erityisesti tilanteissa, jossa hyvän vaihtoehdon valitseminen ei ylipäätään ole
mahdollista. Rothmannin Kuolema keväällä -romaanissa toinen kaveruksista pakotetaan mukaan ystävänsä teloitusryhmään. Jälkikäteen hän selittää tekoaan sillä ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta, muuten hän olisi joutunut itse teloitettavaksi.
Karhunpesässä Buin pakolaisleirillä eletään olosuhteissa, joissa on vain huonoja vaihtoehtoja. Voitto päättää yrittää pelastaa pienen Fetu-pojan. Taustamotiivina vaikuttaa se, että Voitto kokee hylänneensä oman poikansa. Buihin päätynyt lääkäri joutuu myös tilanteeseen, jossa on kestämättömän vaikeissa olosuhteissa valittava oman edun ja yhteisön edun väliltä.
Keskeisenä pointtinamme sisällissodan hyvyydestä ja pahuudesta Samun kanssa keskustellessamme oli, että voisiko olla niin, että sukujen sotiin liittyvät traumat olisikin purettava kansallisen kokemuksen sijaan yksilötason kokemuksien kautta?
Sen sijaan, että sisällissotaa ja muita kriisejä lähestytään ”kansallisina traumoina”, niitä voisikin pyrkiä ymmärtämään ja sanallistamaan yksilön tragedioina.
Lopulta myös ihmiskunnan hirmuteot ovat seurausta yksilöiden valinnoista ja valitsematta jättämisistä. Myös vaikeneminen ja puuttumatta jättäminen ovat valintoja.
