Toipuva toimittaja
Olen toipuva toimittaja. Toipuva siksi, että toimittajuus on kuin alkoholismi, tauti ei koskaan parane vaan koteloituu jonnekin kehoon tai alitajuntaan. Palautettuani pressikortin tunsin samankaltaista helpotusta kuin mitä katastrofin keskeltä pelastauduttuaan tuntee.
Alanvaihtooni on monia syitä. Suurin niistä on tietenkin se, että halusin aina kirjailijaksi. Itse toimittajan työtä, nimittäin kirjoittamista, vastaan minulla ei ole mitään. Kirjoittaisin mieluusti juttuja edelleen jos niitä saisi tehdä rauhassa ja aidosti journalistisin perustein.
Sen sijaan olen kiitollinen, että olen päässyt eroon kaikesta siitä muusta mikä vapaan toimittajan ammattiin liittyi, kuten lehtien yksipuolisesti sanelemista palkkioista ja työehdoista, tolkuttoman pitkäksi venytetyistä editointiprosesseista ja tunteesta, että journalistisen sisällön todellinen isäntä ei ole journalismi vaan kaupallisuuden logiikka.
Työ on iso osa ihmisen elämää ja identiteettiä, ja siksi mikään ei kalva niin kuin se, että tuntee päivittäin joutuvansa myymään periaatteitaan alennusmyynnissä ja alistumaan yksipuolisiin ”sopimuksiin”. Se ei ole vapautta vaan riistoa.
Tämä ei tietenkään ole kenenkään yksittäisen ihmisen syytä. Kaikki media-alalla tietävät tilanteen. Kukaan tuntemistani kollegoista ei tosissaan usko, että esimerkiksi avioeroaan vollottavan julkkiksen pistäminen lehden kanteen on moraalisesti tai edes journalistisesti perusteltavissa. Silti se laitetaan sinne, koska se nyt vaan sattuu kokemuksen valossa myymään. Uskon, että älyllisille ja syvällisimmille jutuille olisi edelleen ja etenkin nyt tilausta.
Vapaana kirjailijana koen elämänlaatuni parantuneen huomattavasti. Vaikka tämäkin työ vaatii kaikenlaisen epävarmuuden sietämistä, on silti aivan toista herätä aamuisin tekemään sitä, minkä kokee omaksi tehtäväkseen. Vapaana kirjailijana sanomisen vapauttani eivät rajoita ulkoapäin tulevat vaatimukset ja pelot, kuten oli laita toimittaja-aikoina. Voin seurata mediaa vailla myötähäpeää tai olla kokonaan seuraamatta. Pidän puhelimen äänettömällä jos huvittaa ja vahdin sähköpostia vain työaikana.
Ylipäätään pyrin elämään ajattomalla vyöhykkeellä ja opettelemaan pois hektisyydestä ja kiireestä. Se ei silti tarkoita, ettenkö seuraisi maailman tapahtumia tai välittäisi. Päinvastoin. Toisinaan esimerkiksi venäläisiä klassikkoja lukemalla tai Päijänteen asuttamattomissa saarissa kuljeskelemalla voi oppia enemmän maailmasta ja ihmisistä kuin näyttöpäätteen äärellä mediaa kyttäämällä.
Tätä on pakko kommentoida. Tuli nimittäin elävästi mieleeni vanhempi kollega, joka aikoinaan teki näyttävää uraa lehdessä nimeltä Uusi Suomi. Tämä kollega väitti, vain puoliksi pilaillen, että sanomalehdissä oli niiden kulta-ajalla toimituksellista aineistoa vain siksi, etteivät ilmoitukset hölskyneet.
Totta on, että suuret päivälehdet Helsingin Sanomista Washington Postiin rahoittivat journalismia ja vuolivat siinä sivussa kultaa ilmoitustuloilla, siis kaupallisuuden logiikalla. Uutisten painaminen ja jakelu ei ollut silloinkaan erityisen kannattavaa puuhaa.
Lehdet olivat vielä 90-luvun alussa täynnä pieniä, luokiteltuja ilmoituksia. Kauppiaat ja yksityiset ihmiset myivät kuka mitäkin: autoja, elokuvanäytöksiä ja asuntoja. Ja jos ei ollut mitä myydä niin haettiin seuraa lehti-ilmoituksella. Pienistä ilmoituksista syntyi isoille lehdille valtava kassavirta.
Sitten tuli lama ja laman jälkeen internet, hakukoneet ja monenkirjavat huuto- ja ilmoitussivustot. Sanomalehdillä alkoi pitkä laskutrendi, joka jatkuu edelleen.
Niin minäkin haluan uskoa. Ainakin toivon.
Kun kaupallisuus riisutaan, jäljelle jää journalismi. Mutta ilman ansaintalogiikkaa journalismiakaan ei voi tehdä. Ehkä savijalkaisten jättiläisten hidas kaatuminen luo tilaa ketterille pygmeille, jotka tarpeeksi monta kertaa erehtymällä keksivät lopulta tavan, jolla journalismilla voi tehdä rahaa.