Vastalausemuseo
Olin viikonloppuna mukana Työväenkirjallisuuden päivän Pätkärunoilijoita ja mediahuoria -paneelissa, jossa pohdittiin työn muuttumista suurten ikäluokkien kapeasta mutta pitkästä leivästä nykyajan murustelluksi pätkätyöksi.
Keskustelu kulki vapaan kirjoittajan työn ihanuudesta ja kamaluudesta maailmanlopun visioihin. Työ on iso osa ihmisen identiteettiä ja siksi sen muuttuminen epävarmaksi vaikuttaa ihmisen mieleen. Uusliberalismi toi 1990-luvulla julkiseen puheeseen mallin, jossa rakenteelliset ongelmat kuten työttömyys, nähtiin yksilön omana vikana. Samaan aikaan alettiin puhua yrittäjämäisestä työstä. Kirjallisuus reagoi alkamalla tehdä pilaa markkinatalouden lempihokemista, kuten sisäisen sankarin löytämisestä ja kuvaamalla vieraantunutta työtä, jossa sosiaaliset suhteet valjastetaan vaihdon välineiksi. Samalla alkoi niin sanotun aidon työn etsiminen.
Työntekijät pistetään nykyään kilpailemaan keskenään asetelmassa, jossa on yksin kasvotonta työnantajatahoa vastaan. Koska työntekijä on yksin, on ostajatahon helppo käyttää ylivaltaansa ja määritellä niin työn ehdot kuin palkkiotkin. Työntekijän ei auta kuin niellä ylpeytensä ja sopeutua. Lopulta tämäkin esitetään työntekijän omana valintana, sillä ainahan tämä voi mennä vaikkapa metsään keräämään käpyjä. Vaihtoehtoja on.
Paneelia vetänyt toimittaja Seppo Puttonen kiinnitti huomiota siihen, että erilaiset dystopiat ovat lisääntyneet kirjallisuudessa. Esimerkkeinä hän mainitsi muun muassa Leena Krohnin Hotel Sapiensin ja Anne Leinosen Viivamaalarin. Ennen kirjoitettiin utopioita, nyt eräänlaisia antiutopioita, kauhukuvia siitä mihin maailma on menossa.
Kirjailija Raimo Pesonen huomautti, että maailmanlopun visiot saattavat olla myös ihmisen tapa käsitellä kuolevaisuuttaan.
Syyskuussa uuden romaaninsa julkaiseva kirjailija Miina Supinen vertasi suomalaista muinaisuskoa nykyajan taloususkontoon. Kummassakin ollaan ulkoapäin tulevien voimien armoilla ja niitä yritetään kesyttää monin merkillisin tavoin. On sanottu, että mitä epävarmempia aikoja eleteään, sitä hanakammin ihmiset turvautuvat yliluonnollisiin maailmanselitysmalleihin.
Paneelin jälkeen kiertelin Työväenmuseo Werstaalla ja löysin sieltä 1990-luvulle omistetun museonurkkauksen. Graffitein koristeltu seinä, nuhraantunut sohva, pöydälle unohtuneet flaierit ja kahvinkeitin merkkasivat 1990-luvun lamavuosien vaihtoehtoliikkeitä ja talonvaltauksia. Pohdin, että vielä 1990-luvulla vallalla olevilla äänillä oli vastaäänensä marginaalissa.
Vaikka Suomi oli sulkeutunut ja tiukkapipoiselle yhtenäiskulttuurille rakentuva yhteisö, olivat vaihtoehtokulttuurit voimissaan. Kuunneltiin rahisevalla mankalla 1960-luvun protestilauluja, intellektuellipunkia soittavaa Bad Religionia ja Public Enemyä, vallattiin taloja, osoitettiin mieltä ja tehtailtiin kantaaottavia lappusia ja omakustannelehtiä monistuskoneilla. Onko tällainen vaikuttamisen malli jo katoavaa kansanperinnettä?
Uusliberalismi toi mukanaan myös Olet joko meidän puolella tai meitä vastaan -retoriikan. Nykyään on varsin epämediaseksikästä puhua vaikkapa solidaarisuudesta. Yhteiskuntakritiikki leimataan sekin helposti jonkinlaiseksi 1970-luvun jäänteiksi.
Nykyajan aktivismia on sen sijaan se, että liittyy Facebookissa kaikkea vastustaviin tai vaativiin ryhmiin. Some on pikemminkin valtava kaikukammio kuin vastaääni.
Kesällä Seinäjoella esiintyneestä Bad Religionistakin oli tullut joukko vihaisia, keski-ikäisiä miehiä, mutta biisit kuulostivat samalta kuin 1990-luvulla. Ne olivat samoja biisejä. Jonkinlaista vastaäänen nykyaikaan päivittämistä tarvittaisiin laajemminkin.
Tapahtumassa työstä ja työttömyydestä nykykirjallisuudessa puhuneen Jussi Ojajärven mielestä kirjallisuuden yhtenä tehtävänä on työn ja pääoman välisen ristiriidan avoin yhteiskunnallistaminen. Hyvin sanottu. Siitä mistä vaietaan, pitää kirjoittaa.
