Tyhjä paperi – uhka vai mahdollisuus?
Kirjoittaminen on nöyrtymistä, se vaatii jatkuvaa eteen avautuvan paperiarkin tyhjyyden sietämistä. Samalla se on eilisen, vieraan minän kohtaamista, sen joka jo syntyneet kirjaimet paperille kerran naputteli. Kirjoittaminen on absoluuttista, sen ainoana mittarina toimii oma kirjoittaminen. Se on jatkuvaa vajavaisuutensa tunnustamista ja kilvoittelua itsensä kanssa.
Siksi kirjoittamisen aloittaminen on yleensä vaikeaa. Se vaatii joka kerta tietyn kipukynnyksen ylittämistä. Silti ainoa toimiva tapa tuottaa tekstiä on kokemukseni mukaan se, että pakottaa itsensä kirjoittamaan joka päivä, edes sivun tai puolen tunnin verran. Opettajani Kriittisessä Korkeakoulussa sanoi osuvasti, että teksti on kuin ryytimaa, jota pitää kuokkia, möyhiä, kitkeä ja kastella joka päivä. Silloin työstettävä teksti jää myös pyörimään alitajuntaan. Yhtäkkiä kauppajonossa saattaa keksiä, mitä jonkun tarinan henkilön on tehtävä.
Toimittajana totuin kirjoittamaan virkamiesmäisesti aamusta iltaan, siitä on apua fiktion kirjoittamisessa. Rakastan sitä, että voin uppoutua tekstimaailmaan pitkäksi aikaa ja päättää kaikesta siellä yksin. Toimittajana siihen ei ollut työtahdin eikä jutuille asetettujen vaatimusten takia mahdollisuutta.
Kirjoittaminen on aina riski, koska takeita tekstin julkaisemisesta ei ole. On vain päätettävä, että tämän tekstin minä teen valmiiksi, oli mikä oli. Toisinaan se vaatii järjenvastaista itsepäisyyttä ja uskoa. Toisaalta kirjoittaminen on myös uuden, omalakisen maailman luomista. Parhaimmillaan teksti virtaa paperille kuin itsestään.
Ja lopulta; kun katsoo valmista tekstiä edessään, se näyttää vieraalta. Syntyvä teksti ei nimittäin koskaan ole yhtä kuin mielessä oleva, imaginaarinen teksti. Siinä juuri on kirjoittamisen – ja oikeastaan myös olemassaolon – paradoksi. Koska ikinä ei saa sanotuksi sitä, mitä oikeastaan halusi sanoa, on kirjoitettava aina lisää.
